Krems viikko kotiinpaluun jälkeen

Olipa kerran ÖBB. Lipunmyyjänsä ovat iloisen karvaista porukkaa. He kertovat mielellään juttuja. Eivätkä ne ole aina edes totta. Esimerkkinä tästä on maaliskuun viimeisen viikon meininki. Kävin kahdesti ostamassa Interrail-lippua, joka oikeuttaa 5 vapaavalintaiseen päivän junamatkustamiseen 10 päivän aikana. He eivät sitä myyneet, sillä kyseinen lapuke olisi vasta 1.4. alkaen käypä. No, yritinkin ostaa sitä alkavaksi huhtikuun alusta, mutta olivat tylsää ja tietämätöntä miestä. Kehottivat vain tulemaan myöhemmin uudestaan. Ja senhän teinkin, mutta ei onnistunut edelleenkään. Koitti sitten 31.3. – suunniteltu lähtöpäivä. Osa delegaatiosta oli jo Wienissä, kun sain puhelun Annilta, joka oli myös halukas ostamaan samanlaisen lipun lähteäkseen toki omille teilleen. Eivät muka myy lippua vieläkään, eikä edellisen illan "varaslähtö" onnistuisi. Hiki alkoi taas helmeillä otsalla, mutta lähdin silti reppu pakattuna pääkaupunkiin. Westbanhofilla tapasin Collinin ja Heinin. Kävi viimeistään selväksi, että emme pääse lähtemään vielä sinä iltana mitenkään järkevästi saati edullisesti. Tunne oli uskomaton, ÖBB:n valheiden vuoksi suunnitelma kusi rankasti ja ylimääräisiin menoihin oli pakko sortua. Reissun eka yö meni sitten Itävallassa. Oli pakko ottaa Stiegliä.

Sunnuntaina oli vain pakko varautua huonoon aprillipilaan. Sen verran kehnosti olivat asiat vitsailemattakin menneet. Mutta joskus sitä näköjään yhdessä yössä ihmeitä tapahtuu. Lipunmyyjäsetä oli heti mukana juonessa, kun puoliltapäivin olin hänen kimpussaan. Puhuimme leppoisaa saksaa, vitsailimme kansanmusiikista ja naureskelimme passikuvalleni. Ja hups…parin minuutin päästä oli sitten juuri edellä mainittu lippu kourassa kaikkine naivine matkavinkkivihkoineen ja karttoineen. Hyvä olo hiipi sisään. Junailimme vielä hieman Itävallassa iltapäivän ratoksi ennen siirtymistä Wienin Südbanhofille odottamaan Rooman-junaa.

Kuten mainitsin pikaisesti Italiasta kirjoittaessani, oli se yöjuna aikamoinen kokemus. Maatessani aamuyöstä hereillä jossain Venetsian ja Firenzen välimaastossa kirosin muistiinpanovälineiden hankalaa paikkaa. Tekstiä olisi tullut. Muut osaston matkustajat näyttivät tuhisevan, joten kaivuuoperaatio olisi voinut aiheuttaa pahennusta. Siinä vaiheessa oli 10 tuntia puskettu menemään ja olin nukkunut ehkä pari tuntia yhteensä. Ei se unettomuus tämä kokemusta tehnyt vaan lähinnä kaikki levottomat jutut, kanssamatkustajien kanssa sopeutuminen, konduktöörien sietäminen ynnä muu. Lopulta oltiin Roomassa. Heini oli pihalla, Collin luuli tulleensa Denveriin, mutta minä tiesin olevani jälleen oikeassa paikassa.

Siinä humahti sitten kolme päivää. Kelit ja mielialat vaihtelivat. Jo maanantaina olivat Suomen ja USA:n suhteet koetuksella, mutta asioilla on tapana järjestyä. Yövyimme kahdessa eri hostellissa, joista toinen oli aivan Colosseumin tuntumassa ja toinen voimattoman kivenheiton päässä Vatikaanin muureista. Yllättävän halvalla selvisimme laadun ja sijainnit huomioon ottaen. Olin saanut (kiitos Joensuuhun!) evästystä siitä, miten vähän syventää tietämystä kaupungista. Mutta kävipä sitten niin, että toimin lähinnä turistioppaana aina kun chillailulta kerkesin. Viimevuotiset muistot olivat tuoreena mielessä, ja mikäs siinä sitten ilosanomaa jakaessa. Keskityimme siis läinnä perusnähtävyyksiin ja tunnelmaan. Amerikanpoika oli luonnollisesti haltioissaan. Myökin tykkäsimme paljon.

AS Roma ja Manchester United pelasivat Mestarien liigan puolivälieräottelun Roomassa keskiviikkona 4.4. Olimme kaupungissa, muttemme paikalla. Sääli sinänsä, mutta rahanpolttaminen onnistui muutenkin. Näimme kuinka Manu ajoi bussillaan ohi poliisisaattueessa. Se oliastaan outo sattuma, olimme nimittäin sattumoisin eksyksissä samanaikaisesti. Kaipa ihmiset muutenkin yleensä eksyvät sattumalta. Ottelu alkoi hetken ennen Nizzan junan lähtöä. Terminin supermarketissa ei tahtonut omaa ääntään kuulla, kun kajarit huusivat niin hulluna selostusta. Osastossamme oli sitten kuusi ihmistä. Ja matka-aika olisi 13h. Pelattiin korttia. Viisari liikkuivat, mutta aika ei liikkunut mihinkään.

Yhtäkkiä oli aamu. Olin nukkunut yhtäjaksoisesti seitsemisen tuntia ketarat ojossa. Korttikaverimme olivat yöpyneet eri kopeissa, joten tilaa oli riittänyt. Ikkunasta näkyi jotain todella kaunista – auringonnousu Välimeren takaa. Palmut heiluivat tuulessa ja Ranskan raja lähestyi. Siinä ei paljon voinut junan ankara myöhästyminen haitata. Maisemat aina Genovasta Nizzaan saakka olivat niin komeita, että odottaminen ei haitannut. Matkaoppaan hanskat oli lyöty Roomassa tiskiin, koska perillä oli odottava kaveri Keravalta. Juuri sopivasti molemmat yhtä paljon myöhässä heitimme femmat Lauran (FIN) kanssa ennen astumista paratiisiin.

Siellä humahti sitten reilu kaksi vuorokautta. Itseäni lainatakseni Riviera oli jotain paratiisin kaltaista, kuten myös hotellimme nimi. Uskomattomasti saimme kahden tähden hotellihuoneen kolmelle jopa halvemmalla per naama kuin majoitus Roomassa. Pieniä ylellisyyksiä oli, joista ehkä kivoin oli meren näkyminen ikkunasta. Vaan eipä sitä liikaa tullut huoneessa murjotettua. Laura vei meidät läheiselle kukkulalle ihailemaan kaupunkia. Loppuaika meni sitten lähinnä rannalla, sillä kulttuuriin taikka shoppailuun ei paljon rahaa ollut ideaa käyttää – ainakaan niillä keleillä! Molempina iltoina tavernassa nimeltä Wayn's soitti oivallinen cover-bändi. Niin, ja kävinhän perjantaina Monacossa pistäytymässä. Siellä se raha haisi. Paikka oli juuri niin komea ja tarunhohtoinen, kun kuvittelin. Heti rautatieasemalta ulos päästyäni otin oppaakseni lukuisat vietetyt tunnit F1-pelien ja –lähetysten kimpussa. Kierrosaikani katuradalla: 2h 30min. S oli hieno päivä. Illalla pääsin 2. hotellissamme prinsessasänkyyn.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ja joskus se tapahtuu jopa vähän liian nopeasti. Olin suunnitellut vielä junailevani itseni Milanoon päiväksi ja Zïrichiin toiseksi. Pääsiäisen vuoksi junat olivat niin tukossa, että lopputuloksena näin Milanon rautatieaseman supermarketin ja sen edessä ollen aukion. Sielläkään emme viihtyneet kauaa, koska iloiset italialaisystävät yrittivät pölliä Collinin kantamukset. Astuimme siis junaan. Tällä kertaa oli ollut pakko ottaa makuuvaunu, sillä istuminen oli varattu. Se oli eittämättä hieno sattuma. Hyttiimme saamamme indonesialaisukkelin onneksi väsyneet matkalaiset vitseineen hiljenivät jo ennen puoltayötä. Pian heräsin napakkaan käskyyn, sillä pitäisi nousta ylös. Kahdeksan tuntia olivat hävinneet jonnekin ja olimme Wienissä.

Laitoin muutaman kuvan reissulta galleriaani. Ohjeet sinne pääsyyn ovat 31.3.2007 –merkinnässä. Tämä reissu onnistui. Tätä nyt on vähän vaikea kuvailla tässä mutta ehkä näitä asioita voidaan sitten halukkaiden kanssa jaaritella jossain laiturinnokassa parin kuukauden päästä. Kahdenkympin seteleitäkin näkyi ja paljon valokuvia otettiin. Reilun 50 junatunnin ja tuhansien kilometrien sekä yhden lähes kokonaisen Vares-kirjan ja kymmenien sudokujen jälkeen oltiin taas Kremsissä. Hups! Yhdeksän päivän ajalle mahtui monta kokemusta.

mie